Eevan blogi

Tervetuloa Eevan blogiin

Hei! Olen Eeva. Olen elänyt selkäydinvammaisena pian jo kolmekymmentä vuotta. Vammauduin 19-vuotiaana 1990-luvun puolivälissä korkealta putoamisen seurauksena. Halvaannuin vyötäröstä alaspäin. Vammani on täydellinen, minulla ei ole minkäänlaista tuntoa tai liikettä vammatasoni alapuolella. 

Unelma äitiydestä

Unelma äitiydestä

Olen pienestä pitäen unelmoinut äitinä olemisesta. Kun vammauduin 19-vuotiaana ja sain selkäydinvamman, elämäni mullistui. Sairaalasängyssä pitkään maatessani mietin uutta elämääni. Minua rohkaistiin, että voin vielä tehdä vaikka mitä: opiskella, tehdä töitä, ajaa autoa, harrastaa monenlaista, matkustella. Itselleni tärkein kysymys oli, voisinko lainkaan tulla raskaaksi ja saada lapsia. Lue lisää
Sulje

Unelma äitiydestä

Julkaistu 9.5.2021

 

Olen pienestä pitäen unelmoinut äitinä olemisesta. Kun vammauduin 19-vuotiaana ja sain selkäydinvamman, elämäni mullistui. Sairaalasängyssä pitkään maatessani mietin uutta elämääni. Minua rohkaistiin, että voin vielä tehdä vaikka mitä: opiskella, tehdä töitä, ajaa autoa, harrastaa monenlaista, matkustella. Itselleni tärkein kysymys oli, voisinko lainkaan tulla raskaaksi ja saada lapsia.


Vasta ihan viimeisenä päivänä Töölön sairaalassa, kun olin siirtymässä Käpylän kuntoutuskeskukseen (nykyinen Synapsia) uskalsin kysyä osastonhoitajalta, voisinko saada selkäydinvammaisena lapsia. Osastonhoitaja vastasi, ettei sille pitäisi olla mitään lääketieteellistä estettä. Vastaus rauhoitti minua, mutta seuraava kysymys mielessäni olikin, että miten ihmeessä voisin saada lapsia, kun eihän kukaan mies halua olla kanssani, kun istun pyörätuolissa, enkä voi mitenkään olla haluttava.


Elämä kuitenkin yllätti. Vietin kuntoutuskeskuksessa kolme intensiivistä kuukautta, kuntouduin omatoimiseksi ja kotiuduin uuteen omaan kotiini. Vajaan kuukauden päästä siitä, kun oli muuttanut omilleni, tapasin ihanan nuoren miehen, jonka mielestä minäkin olin ihana. Aloimme seurustella. Tuntui siltä, että sovimme toisillemme todella hyvin ja rakkautemme kyllä kantaa.


Vähän aikaa seurusteltuamme oli selvää, että haluamme olla yhdessä ja perustaa perheen. Oltuamme yhdessä viisi vuotta menimme naimisiin. Prinsessahäistämme olenkin kirjoittanut tällä blogissa. Muutimme Helsingistä toiseen, pienempään kaupunkiin ja aloitin opinnot yliopistossa. Kovasti jännitimme, tulisinko raskaaksi ja miten kaikki onnistuisi.
Reilun vuoden päästä häistämme tulin raskaaksi. Olimme aivan onnessamme. Raskaus alkoi hyvin, eikä suurempia ongelmia ilmaantunut. Omaan pyörätuoliinikin mahduin koko raskauden ajan. Katetroinnista johtuen virtsarakossani oli bakteerikasvua ja lääkäri halusi aloittaa antibioottikuurin ja sen jälkeen estolääkityksen. Tämä oli ensimmäinen asia, joka aiheutti huolta. Otin selvää eri paikoista, miten kannattaisi ja pitäisi tehdä. Vastaus oli, että antibioottien ja estolääkityksen ei pitäisi vaikuttaa mahassani olevaan vauvaan kielteisesti. Päinvastoin, hoitamaton virtsatietulehdus olisi paljon vaarallisempi ja saattaisi aiheuttaa ennenaikaisen syntymän.


Kaikki meni hyvin, söin estolääkettä, eikä mitään ongelmia ilmaantunut. Ihmeekseni pystyin käymään itsenäisesti vessassakin ja toimimaan, kuten ennenkin. Toki vessassa piti käydä tavallista useammin ja varmuuden vuoksi, kun vauvamaha painoi. Vasta raskauden toisen kolmanneksen jälkeen aloin rentoutua, kun kaikki menikin hyvin ja laskeskelin, että jos vauva syntyisi liian aikaisin, se saattaisi silti selviytyä pienenäkin keskosena.

Vauvan laskettu aika oli syksyn alussa. Kesä oli todella kuuma ja ison vatsan kanssa oli kyllä aika raskasta. Selkäydinvammainen nainen voi synnyttää normaalisti alakautta, mutta minun lantioni oli vammautunut onnettomuudessa, joten sekä lääkärien että minun ja mieheni mielestä keisarileikkaus oli turvallisin tapa.

Esikoisemme, maailman ihanin Erik, syntyi elokuun lopulla 2002. Kun sain hänet syliini heräämössä leikkauksen jälkeen, tuntui, että hän katsoi kaikkitietävillä silmillään suoraan sisimpääni. Tässä hän nyt oli – unelmieni täyttymys!
Sain henkilökohtaisen avustajan avukseni heti vauvan syntymän jälkeen. Valitsin itse avustajani, ja monien hakijoiden joukosta löysin ihanan Johannan, jolla oli itsellään reilun vuoden ikäinen poika. Meillä synkkasi hyvin ja hänestä oli paljon apua.

Ilokseni huomasin, että pärjäsin itsekin ihan yksin vauvan kanssa kotona todella hyvin. Vauva oli jäntevä ja vahva, ja minun oli helppo nostella häntä. Vauvanvaunut olivat tavallista matalammat, jotta pystyin itse nostamaan vauvan niihin ja myös tarvittaessa työntämäänkin niitä. Vauvan sänky oli kiinnitetty oman sänkymme viereen niin, että sivulaita otettiin pois ja minun oli helppo nostaa vauva öisin syömään rinnalleni. Hoitopöytä oli tehty matalaksi niin, että pääsin sen alle pyörätuolillani ja sain katsekontaktin vauvaan häntä hoitaessani. Keksin kaikenlaisia niksejä, joiden avulla pystyin nostelemaan ja hoitamaan vauvaani.

 

Kun Erik oli reilun kahden vuoden ikäinen, aloin odottaa toista lastamme. Raskaus meni hyvin, mutta oli toki raskaampi, kun oli vielä pieni esikoinenkin siinä pyörimässä ja hoivattavana. Maaliskuussa 2005 syntyi keskimmäinen lapsemme, Ida. Ja nuorimmainen lapsemme Anna elokuussa 2010. Perheemme oli valmis!

 

Unelmani äitiydestä siis toteutui! Olen kiitollinen ihanista lapsistani ja rakkaasta miehestäni. Välillä on haasteellista olla äiti, jolla on selkäydinvamma ja joka liikkuu pyörätuolilla. Monissa asioissa olen tarvinnut apua, mutta olen sitä onneksi aina saanut! En ole kuitenkaan koskaan epäröinyt, ettenkö selviäisi arjen haasteista. Lapseni ovat nähneet minun aina liikkuvan pyörätuolilla, se on ollut heille luonnollista alusta lähtien. Lasten ikä on vaikuttanut siihen, millaista apua tarvitsen, joku vaihe voi olla haastavampi kuin toinen ja joku taas helpompi. Lapsista on kasvanut auttavaisia ja omatoimisia. Nyt lapseni ovat jo kaikki aika isoja. Esikoinenkin lähtee armeijaan heinäkuussa! Aika on mennyt todella nopeasti. Rohkaisen kaikkia vammaisia naisia, jotka haaveilevat omista lapsista – kyllä kaikesta selviää – tavalla tai toisella!

 

Kuvat: Eeva Simonsin kotialbumi

Sulje
Pukeutumishaasteita pyörätuolissa

Pukeutumishaasteita pyörätuolissa

Kun istuu pyörätuolissa, pukeutumisessa voi olla aikamoisia haasteita. Kun vammauduin 19-vuotiaana, pelkäsin, että näytän ”sairaalasta karanneelta”. Siksi halusin näyttää huolitellulta, viehättävältä ja naiselliselta. Lue lisää
Sulje

Pukeutumishaasteita pyörätuolissa

Julkaistu 5.2.2021


Kun istuu pyörätuolissa, pukeutumisessa voi olla aikamoisia haasteita. Kun vammauduin 19-vuotiaana, pelkäsin, että näytän ”sairaalasta karanneelta”. Siksi halusin näyttää huolitellulta, viehättävältä ja naiselliselta. Valitettavasti jouduin luopumaan lähes kaikista vanhoista ihanista vaatteistani, koska ne eivät soveltuneet pyörätuolielämään. Pikku hiljaa vaatekaappini alkoi täyttyä vaatteista, jotka olivat sekä kauniita että käytännöllisiä.


Suosin stretchiä lähes kaikessa. Nappipaitoja en harrasta, koska kun käsien avulla liikkuu, niin napit helposti pingottuvat ja aukeavat. Siirryn päivän aikana useita kertoja vessassa, autoon, sänkyyn ja milloin mihinkin. Käsiä pitää pystyä liikuttelemaan helposti, ylös, alas ja sivuille. Pehmeät neuleet ja mukavat tyylikkäät trikoopaidat ovat suosikkejani. Muutenkin vaatteiden ja saumojen pehmeyteen kannattaa kiinnittää huomioita, etteivät ne aiheuta hiertymiä.

Erityisesti alaosissa joustavuus on minulle a ja o. Käytän housuja ja hameita. Muutamat vetoketjulliset housut olen ostanut, mutta ne ovat jääneet käyttämättä. Pidän alaosista, joissa on kuminauha vyötäröllä, jotta housuja ja hameita on pukiessa helppo vetää ylös ja vessassa käydessä alas. Silloin on myös helpompi tunnustella, tuntuuko rakko ihan täydeltä. Onneksi nykymuoti suosii mukavia, pehmeitä vaatteita, paitoja, hameita ja housuja.

Suosikkini ovat pehmeät, todella joustavat, kuminauhalliset farkkuleggingsit. Leggingsit eivät valu lattialle, kun ne vetää alas vessanpöntöllä istuessa. Tämä on hyvä ominaisuus yleisissä vessoissa, joissa usein on jotain ällöttävää märkää lattialla, esimerkiksi vaikka junissa ja lentokentillä. Farkkuleggarit ja nahkasaappaat – niistä on tyylini tehty! Löytäessäni jotkut hyvät leggarit saatan ostaa niitä muutamat varastoonkin. Kauppojen valikoimissa on onneksi aika usein siistejä pitkiä housuja ja erilaisia hameita kuminauhavyötäröllä.

Koska olen halvaantunut, jaloissani on huono verenkierto. Veritulppavaaran takia joudun kiskomaan joka aamu tukisukat jalkaan. Tukisukkien lisäksi pidän aina, paitsi kesähelteillä, yli polven vedettäviä mustia puuvillasukkia tai ohuita villasukkia. Tuntuu hyvältä pukea kylmiin jalkoihini pitkät sukat, joiden toivon lämmittävän edes vähän.

Talvella huolehdin siitä, että vyötäröstä alaspäin on tarpeeksi vaatteita. Pidän joko villaisia tai mikrokuituisia paksuhkoja lämpöleggingsejä housujen alla. Vaikka ylimääräisten vaatekertojen riisuminen ja pukeminen tuntuu usein vähän työläältä, lämmöstä huolehtiminen on mielestäni tärkeää.

Jos vietän aikaa ulkona kylmällä ilmalla, puen ylleni kevyttoppahousut tai kunnon talvihousut. Niidenkin alla minulla on usein pitkät villaiset säärystimet. Pelkään paleltumista ja siksi olen tarkka kylmän ilman pukeutumisessa. Talvella ulkoillessa suosin suomalaisia Kuoma-talvisaappaita, jotka ovat lämpimät ja helppo vetää jalkoihin. Kuoma-saappaani ovat pari numeroa suuremmat kuin muut kenkäni – silloin niihin mahtuu vielä lisäksi paksut villasukatkin.

Ulkovaatteidenkin tulee olla helposti puettavia ja mukavia päällä, sekä myös pesukoneessa pestäviä. Takkien on hyvä olla lyhyitä ja väljiä, jotta pystyy liikkumaan ja nostelemaan itseään. Jonkinlainen vedenkestävyys on myös hyvä ominaisuus ulkovaatteissa.

Alusvaatteiden suhteen olen vähän tylsä. Alusvaatelaatikossani on iso pino mustia Sloggin alushousuja, eikä aamulla tarvitse miettiä, mitä pukisin housujeni alle. Akuuttivaiheen kuntoutuksesta Käpylässä jäi tavaksi, että puen alushousut nurin päin, niin saumat eivät paina. Sloggit ovat pehmeät ja joustavat ja kestävät hyvin 60 asteen pesun, mikä on mielestäni tärkeää. Rintaliiveissä voi sentään käyttää värejä ja pitsejä, mutta niissäkin hyvä istuvuus on tärkeää, jotta ne tukevat liikkuessa ja siirtyessä. Useimmiten minulla on paidan alla joku sopiva toppi, joka lämmittää mukavasti selkääni ja ylävartaloani.

Välillä tuskailen sitä, etten löydä mitään kivaa kaupoista. Varsinkin, jos oikein etsimällä etsii tietynlaista vaatetta. Kummasti vaatekaappini kuitenkin pullistelee värikkäitä, ihania vaatteita. Jotkut vaatteet ovat hyvin vanhojakin, mutta rakkaita. Koska sopivien vaatteiden löytäminen saattaa olla hankalaa, tavakseni on tullut ostaa rahatilanteen salliessa eteen tullut sopiva vaatekappale, vaikken sitä ihan juuri nyt tarvitsisikaan. Kirppareilla voi myös löytää aarteita.

 

Kuvat: Eeva Simonsin kotialbumi

Sulje
Sulje

Tilaa ilmaisia näytteitä

Kiitos!

Näytetilauksesi on nyt lähetetty

Katso työpöytäversio